*

Neiti Kevät Paikalla kaikkina vuodenaikoina

Like A Rolling Stone

  • Like A Rolling Stone



Taas kerran olin jäänyt kiinni karkumatkaltani. Olin eristyshuoneessa. Minulle kerrottiin kuin terroristille, että enää kanssani ei neuvoteltaisi vaan huostaanottopaikkani vaihtuisi Suomen tiukimpaan koulukotiin pohjoisessa. Siellä ei kuulemma enää leikittäisi Kristan kuurupiiloa.   



Minä en edelleenkään halunnut antaa periksi sillä olin jo lapsena päättänyt, että en ole minkään maan oma tai kenenkään alaisuudessa. Eristyshuoneen vessa ei ollut niin eristetty kuin pitäisi ja niin minä otin jalat alleni.   

 

Tuosta karkumatkasta en kyennyt edes nauttimaan, sillä tiesin että seuraava poliisikyyti veisi minut suoraan koulukotiin joka on synonyymi helvetille. En edelleenkään ymmärrä mitä ”koti” sen laitoksen nimessä tarkoittaa.  



Elin minuutti kerrallaan todella irtonaista elämää ja keskityin mieleni turruttamiseen. Sitä elämää ei voi kuvata millään adjektiivilla. Ystävänikin alkoivat pelkäämään itsetuhoisuuttani. Olin todella huonona ja niin väsynyt. En pelännyt enää mitään. En edes kuolemaa.    

 

Kun on iso joukko takana, niin sitä alkaa mieltämään tuon joukon perheekseen. Kukaan ei toivo, että perhe hajoaa. Omista pidetään huolta viimeiseen asti ja kaikki jaetaan. Minä sain heiltä lääkkeitä henkisiin ja fyysisiin kipuihin. Tuo joukko kutsui minua siskoksi ja tyttäreksi. Se lämmitti runneltua sieluani suunnattomasti, sillä en voinut olla niiden ihmisten luona joille niitä oikeasti olin. Lapsen ja nuoren paikka on koti - myös ongelmanuoren. 

 


Taisteluväsymyksessä aloin tehdä virheitä. Kuljeskelin keskustan sykkeessä - siellä missä poliisitkin. Uskottelin itselleni, ettei kukaan mahtaisi minulle mitään, vaikka todellisuudessa pelini oli pelattu jo ensimmäisestä pakoaskeleesta alkaen. En osannut aavistaa, että häikäilemätön mahtavuuteni tultaisiin laittamaan todelliseen tulikokeeseen.   

 

Sitten ne yllättivät minut. Hesburgerin edessä ollut viaton farmari-Skoda olikin jotain muuta kuin perheauto. Minä kävin konstaapelin kanssa kaksintaisteluni. Olin ensimmäistä kertaa pelosta sekaisin. Aiemmin menin poliisiautoon laittaen vain hieman vastaan ja aina kun minut laitettiin käsirautoihin, sain ne irti sillä käteni olivat pienet ja ketterät. Nyt en mahtanut mitään; nippuside on tehty kestämään. Nyt oli hitto vie leikit leikitty. Raapaisin poliisin poskeen arven muistoksi siitä, että hän vei vapauteni. Se maksoi minulle 120 euroa.  

 

Sain moninkertaisen annoksen rauhoittavaa lääkettä ja seuraavana aamuna minua lähdettiin viemään kohti tuntematonta. Edelleen suru valtaa mieleni, kun muistelen itseäni istumassa auton takapenkillä. Katsoin ohikiitävää maisemaa ja jokaisen kerran kun näin ihmisen - parahdin lohduttomaan itkuun. Olin suunnattoman kateellinen jokaiselle ihmiselle jolla oli vapaus kulkea niin ettei joutunut vainoharhaisesti pelkäämään takaa tulevia.  



Saavuimme perille illan hämärtyessä. Siinä minä seisoin alasti vastaanotossa ja naistyöntekijät tutkivat minut. Siitä alkoi oman elämäni sotilaskoulu.   

 

Minulle ojennettiin lista erityisyksikön säännöistä. Joten kuten pystyin yleensä eristyksessä ollessani hyväksymään jonkinasteiset rajat, mutta tähän minä en voinut taipua. Lista oli pitkä ja viimeinen sääntö kumosi kaiken taipuvaisuuteni edes jonkinlaiseen oikeaoppiseen käytökseen: "Työntekijän sana on laki". Tiesin, että tästä tulee helvetillinen matka minulle sekä työntekijöille. Revin paperin ja huusin etten alistu enää ikinä tässä elämässä! En varsinkaan heille!   

 


Seuraavana aamuna kokoonnuimme lipputangon ympärille yksikön pihaan. Ihmiset olivat surullisia ja minä en ymmärtänyt. Liputimme yksikön työntekijän muistolle, joka oli päätynyt itsemurhaan juuri ennen saapumistani. Tuskin hän sitä minun vuokseni teki, mutta pelkäsin olevani seuraava.   

 


Minun oli todella alettava toimimaan mieleni kanssa. Ainoa tapa pysyä järjissään noissa olosuhteissa oli olla äärettömän järjenvastainen. Uhmasin kaikkea. Aivan kaikkea. Jokaista sanaa, jokaista käskyä ja jokaista pyyntöäkin!     

 

Tuuditin itseni iltaisin uneen ja lohdutin itseäni, että jaksa vielä huomiseen Krista. Huomenna pääset pois. Seuraavana päivänä suoritin kuitenkin vain taas jotain rangaistuksia mitä olin käytökselläni haalinut. Lopulta en enää uskonut edes omia lohdutuksiani. Minun oli käytettävä mielikuvitusta ja niitä näyttelemisen lahjoja mitkä olin oppinut karkureissuillani.   

 


Pakkasin koko pienen omaisuuteni jätesäkkeihin huoneestani. Huoneeni ammotti tyhjyyttään ja sitä koristi vain kaksi mustaa säkkiä. Työntekijä hyökkäsi huoneeseeni huomattuaan, että oli ollut liian pitkään hiljaisuus. Kun hän kysyi mitä teen, niin minä vastasin: "Lähden".   

 


Tämän jälkeen kävin lähes päivittäin heidän valvontahuoneessaan kasvatuskeskusteluja. Minulle kerrottiin, että en tule lähtemään koulukodista moneen vuoteen. Minulle kerrottiin, etten täyttänyt murto-osaakaan kunnon kansalaisen käytöksestä ja sieltä lähdetään vasta sitten kun alkeellinen kansalaisluottamus- ja tottelevaisuus on saavutettu.   

 


Minä hymyilin kylmän viileästi vaikka sisälläni kiehui tulinen viha ja raivo. Tiesin hymyn olevan uusi keinoni selviytyä, sillä huomasin miten työntekijät alkoivat provosoitua minun hällä väliä-asenteestani. Kiitin palautteesta ja sanoin edelleen lähteväni ihan pian.   

 


Ajan kuluessa roolini alkoi horjumaan, sillä mitään ihmettä ei ollut tapahtunut. Silti odotin joka aamu vapauttavaa puhelua asianajajaltani. Minä olin entistä vihaisempi. Aiemmin pakenin ajatuksiani karkaamalla, mutta tuossa paikassa henkilökunta tiesi enemmän pakenemisesta kuin minä; ikkunoita ja ovia ei saanut tiirikoitua auki. Ja jos saikin niin matka tyssäsi pihaan jossa laitosta kiersi vartijoita koirien kanssa. 



Olin niin totisessa umpikujassa, että päässäni alkoi liikkumaan mitä sairaimpia ajatuksia. Mietin mikä olisi riittävä rikos päätyä vankilaan. Olisi paljon helpompi olla vanki kun tietäisi mikä on syy siihen, että on joutunut telkien taakse.  



Minä en voinut käsittää miksi minä istuin tuossa erityisyksikössä kaukana kaikesta. Minuthan oli raiskattu. Siihen asti olin ollut kiltti lettipää joka treenasi miekkailua ja jolle oli sanottu, että pääsisin vielä joskus olympialaisiin. Kuka tahansa alkaa ongelmakäyttäytyä jos joutuu lapsena, matkalla treenihin, kolmen miehen sairaiden himojen kohteeksi.    

 

Nyt melkein kymmenen vuotta tuon mielipuolisen henkisen murhan jälkeen voin sanoa, että minä en suostunut ikinä olemaan uhri. Vaikka miehet tuomittiin teosta, en minä saanut elämälleni rauhaa, ennen kuin olin taistellut arvokkuuteni takaisin! Se ei vain olisi onnistunut lukuisien terapeuttien luona itkien. Minun sisäinen sotilaani halusi voittaa!



Poikien erityisyksikössä sijaitsevasta putkasta tuli minulle liiankin tuttu paikka. Aina minä jaksoin kapinoida niitä isoja kaljuja miehiä vastaan jotka tulivat minua noutamaan. Me todella vihasimme toisiamme. Heille minä olin säälittävä nassikka ja he olivat minulle munattomia paskiaisia.   

 


Vaikka jaksoin esittää heille uhmakasta ja rikkoutumatonta pahaa tyttöä, itkin sisälläni verta. Elin päivästä toiseen säästöliekillä. Sain kohtauksillani järjestettyä itseni usein siihen pisteeseen, että minut toimitettiin sairaalaan psykiatriselle vastaanotolle. Anelin heitä ottamaan minut osastohoitoon sillä mikä tahansa paikka tuntui paremmalta kuin se helvetti. Se oli kuitenkin turhaa. Joka kerta minulle sanottiin, että minun olisi vain nyt palattava yksikköön käymään kouluni loppuun. Meidän yhteiskunnassamme saa olla onnellinen vasta sitten kun työt on tehty.   

 


Niin minä jatkoin työn suorittamista ja ymmärsin ettei onnellisuuden suhteen mitään ole tehtävissä. Joka helvetin kerta kun jouduin purkamaan erityisyksikön pihassa olevaa maakellaria, annoin itselleni toivoa asettumalla takaisin oman mielikuvitukseni tuottamaan näytelmään. Purin vihani noihin tiiliskiviin. Jokaista tiiliskiveä viskoessani huusin mielessäni viranomaisille: "Tästä saatte!" 

 


Kun maakellari oli purettu, katsoin rikkoutuneita tiiliskiviä pinossa ja pyyhin käsistäni nuo sodan jättämät jäljet. Olin voittanut ensimmäisen taistelun.   

 


Seuraava rangaistus oli jo helpompi. Ne olivat lähinnä niitä paskahommia mitä kukaan ei halunnut tehdä, mutta jonkun oli ne tehtävä. Aloin ymmärtämään, että niitä suorittaessa sain prosessoitua sitä ääretöntä vihaa ja tuskaa jota tunsin. Jokainen tehtävä oli kuin taistelu, jonka suoritettuani olin voittaja.  



Päiväni toistuivat sellaisina jonkin aikaa, kunnes työntekijä saapui huoneeseeni kertomaan, että minua odottaa puhelu. Ilmapiiri oli ensimmäistä kertaa hyvin harras.   

 


Otin puhelun vastaan ja päädyin itkemään hysteerisesti lattialle. En voinut käsittää, että tuon puhelun myötä olin vapaa. En kerta kaikkiaan uskonut sitä. Asianajani toisti vakavalla äänensävyllä monta kertaa, että olen sillä samaisella sekunnilla vapaa poistumaan yksiköstä. Sodat oli nyt sodittu - tai niin minä luulin. 



Kohtasin viholliseni vielä kerran oikeudessa. Istunnossa pidettiin monta taukoa ja jokaisella kerralla suuntasin suoraan tupakkakoppiin. Viimeisellä kerralla jouduin kuitenkin miettimään menenkö.  



Tupakkakopissa istui tuon sotilaskouluni johtaja. En ikinä laitoksessa ollessani miettinyt mitä hän minusta ajatteli, mutta nyt pelkäsin hänen olevan vihainen. Minä kuitenkin uhmasin pelkoani ja menin häntä vastapäätä istumaan ja tuijotin häntä valmiina taistelemaan viimeisen kerran sanallisesti.  



Hän kuitenkin elehti kuin olisi tappionsa hyväksynyt. Vaihdoimme kuulumisia yllättävän lämminhenkisesti. Oli jo kulunut reilu vuosi kaikesta. Sanallakaan emme puhuneet oikeudenkäynnistä - rauha oli julistettu. Minä olin voittanut sodan.  



Joku on sanonut, että sodassa ja rakkaudessa ovat kaikki keinot sallittuja - paitsi sodassa rakkaus ja rakkaudessa sota. 

 


Vaikka menneisyydessäni on paljon kipupisteitä, on niiden läpikäyminen välttämätöntä tulevalle menestykselle. Kun hyväksyn oman tarinani, ymmärrän ettei tätä kaikkea todellakaan olisi tarvittu. Se kaikki kuitenkin määrittelee vahvuuteni tänä päivänä. Olisin voinut tehdä tämän matkan lapsesta aikuiseksi  paljon helpomminkin, mutta koen että tämä oli minulle tarkoitettu matka, jotta sain ihmisarvoni takaisin. Ja kun tietää miltä tuntuu kun sattuu, niin on helpompi olla hyvä ihminen.  




Äeti, sellainen elämä,
että sen voisi kirjoittaa näytelmäksi,

mutta jos sen kirjoittaisi, se olisi
mahdoton näytellä, mahdoton esittää

eikä sitä kukaan katsoisi
eikä arvostelija uskoisi, ei vapaaehtoisesti

Äeti, sellainen elämä,
että se on pakko elää
jotta se tulisi todeksi

- Juice Leskinen - 

 

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski

Juice on tavallaan väärässä, mutta oikeassa kirjoittaessaan uhriperspektiivistä. Ulkoa päin eli ei uhrina siitä saisi vaikka näytelmän.

Minulla oli kirjoittajana onni seurata erästä aika arvotonta näytelmää vajaa viisi vuotta sitten. Tuntui hienolta, kun sai käyttää vahvoja sanoja ja ilmauksia. Kun tarina oli niin vahva, ei yksityiskohtien tarkka kuvaus tehnyt siitä liian pitkää tai tylsää. Taloudellista vahinkoa ja vaivaa minä siitä kärsin, mutta kirjoittaminen ei ollut terapiaa, se oli lähes nautinto. Juttu: Matkalla Sillankorvaan.

Terapiakirjoittamista minä en ole harrastanut. Kirjoitusta Vankila lomakohteena ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen välineenä voisi ehkä sellaiseksi luulla, mutta se aika, josta kirjoitus kertoo, oli jo vastaiskua. Vertaistuki oli aiemmin tärkeää ja sitä löytyi Turun Sadankomitean kautta.

Vertaistuki terapian sijaan olisi varmaan sinuakin auttanut paremmin. Toivottavasti kirjoituksesi auttaa jotakuta nuorta.

Anteeksi, että en parempaa kommentoitavaa keksinyt.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset