*

Neiti Kevät Paikalla kaikkina vuodenaikoina

Mun silmät on nähneet liikaa

  • Mun silmät on nähneet liikaa

 


Teini-ikäisenä, 14-vuotiaana, minua kiinnosti kaikki kielletty. Olin kuullut, että romanikulttuurissa naiset karkaavat miehensä matkaan. Kuulin tarinan,  jossa romanityttö lähti viemään roskia. Roskapussissa oli alusvaatteita tulevaa karkumatkaa varten. Mies odotti pihalla autossa ja niin perhe jäi ilman tytärtä.  



Tarina kiehtoi minua ja koska olen Krista niin toteutan kaiken mistä vähänkään haaveilen. Lastenkodin ikkuna helähti rikki ja minä juoksin pakoautoon, jossa istui kolme nuorta poikaa. Kaksi täysin tuntematonta sekä yksi tutumpi, johon olin kovaa vauhtia ihastumassa. Etupenkiltä minulle ojennettiin muovimukillinen viinaa ja sanottiin, että ei ole mitään hätää. Pojat olivat hieman vaivautuneita, mutta minä olin onnellinen. Minä olin karannut.  



Bassot lakkasivat jytisemästä ja musiikki loppui. Silloin minulle selvisi tämän vapauden todellinen hinta. Auto oli varastettu ja sitä ajoi alaikäinen poika. Jalkatilassa oli ase mustassa muovipussissa. Pojat olivat menossa hoitelemaan ihmisen jota minä en tuntenut. 



Minua pelotti. Pelko ei ollut minulle kuitenkaan ikinä sellainen tila joka lamaannuttaisi. Päinvastoin sisäinen soturini aina heräsi henkiin pelon tullessa mukaan näytelmään. Karjuin kuin mikäkin yksinvaltias niille pässeille miten säälittävää on kolmistaan lähteä hoitelemaan yhtä ihmistä. Miten heikko kokoonpano onkaan jos se tarvitsee moiseen vielä asettakin.  



Kiitän vieläkin äitiäni näistä myrkyllisen vihreistä silmistäni, joilla sain jokaisen pojan aina lumottua tahtooni. Asetin ehdon, että pojat voivat lähteä kostoretkelleen, mutta minä ja ase jäämme autoon. Ei sekään tietysti ollut mikään hyvä yhdistelmä, mutta silti aseen oli parempi olla minulla.  



Yövyimme aina pojan vanhempien luona. Heillä ei ollut mitään hajua iästäni tai elämäntilanteestani. Karkumatkoilla kerroin olevani lukiosta "lukulomalla" ja aina kun poliisit saivat minut kiinni niin ehdin maijasta vielä lähettää perheelle viestin: "Nyt alkaa tenttiviikko”. Minut vietiin aina suoraan johonkin vastaanottokotiin ja sieltä karkasin heti kun pääsin pois eristyksestä ja palasin perheen luo tenttini tehneenä. 

 

Minä todella välitin perheen äidistä. Ehkä sen takia, että tiesin miten toivoton tapaus hänen poikansa oli. Aloin tuntemaan, että minun on pidettävä pojastani huolta. Mitä enemmän  jouduin kantamaan vastuuta hänestä - sitä enemmän ahdistuin. Tämän karkumatkan piti olla minun vapauteni ja yhtäkkiä olinkin kahlittuna perheeseen jonka poika alkoi kontrolloimaan minua! 



Pian hän oppi todellisen luonteeni eikä siksi ottanut minua mukaan minnekään. Olin raivoissani. Minun piti elää ja viilettää, mutta niiden sijaan istuin vain hänen perheensä luona valehtelemassa henkilöllisyydestäni. 



Vaadin poikaa järjestämään minulle jotain tekemistä tai lähtisin. Oikeastaan olisin jo halunnut palata lastenkotiin, mutta pelkäsin karkumatkastani koituvia rangaistuksia. Minä en voinut antautua, mutta sitten äkkiä arkeeni tuli todella arvokasta tekemistä.   

 

Aloin viettämään päiviä pojan sokean ystävän luona. Tiskasin, laitoin ruokaa ja mikä parasta - sain jutella. Tuolloin opin kaiken oleellisen ihmisen sisäisestä kauneudesta.  



Pyysin miestä riisumaan aurinkolasit sillä haluan aina katsoa silmiin ihmistä jolle puhun. En ole ikinä ollut niin lähellä täysin sokeaa ihmistä. Silmät olivat pelottavat, mutta mitä enemmän mies puhui, sitä enemmän aloin nähdä ne turvallisina ja miellyttävinä. Hän kertoi miten vaikeaa on sokeutumisen myötä kohdata naisia jotka aidosti haluaisivat viettää aikaa hänen kanssaan.  



Minä istuin hänen vieressä ja ajattelin, että olen siinä vilpittömästi. Ajatukseni katkesivat miehen tullessa lähemmäksi kasvojani. Hän sanoi, että minulla on kauniit silmät. Mietin pitkään, että kysynkö näkeekö hän minut, mutta en uskaltanut. Sen sijaan kiitin kohteliaisuudesta ja toivoin että hän alkaisi uudestaan nähdä.   



Illalla poikaystäväni tuli hakemaan minua. Sokea mies istui olohuoneessa ja poltti pilveä. Minä  tiskasin keittiössä tuhkanvaaleat hiukset nutturalle sidottuna. Poikaystäväni tuli keittiöön kysymään kuulumiseni ja minä kerroin, että hänen ystävänsä oli yksi suuri ihme! Minä todella uskoin että ystävän näkö vielä palautuisi. Kerroin hänen kehuneen silmiäni. Poika sanoi minulle hiljaa: "Niihin minä sinussa rakastuin.” Minä hymyilin.  



Olohuoneesta kuului naurua ja ajattelin hetken saaneeni takaisin sen mitä karkumatkaltani tulin hakemaan. Iloa, onnea, vapautta! Nauru muuttui pian järjettömäksi huutamiseksi. Menin katsomaan mitä olohuoneessa tapahtuu. Näin verta ja kaksi miestä sätkimässä maassa. Silmäni täyttyivät tuskasta ja aloin kirkua. Olin keskellä helvettiä.  



Poikaystäväni oli puukottanut sokeaa miestä ja itseään. Juoksin vessaan ja lukitsin oven. Huusin soittavani poliisit. Poikaystäväni tiirikoi oven auki ja esti puheluni. Tiesin välittömästi, että hän oli jo niin riippuvainen minusta, ettei olisi kestänyt sitä jos poliisit olisivat vieneet minut. Äkkiä sokea mies hyökkäsi poikaystäväni kimppuun ja laittoi hänet maihin. Sitten hän käski minun piiloutua vaatehuoneessa olevaan matkalaukkuun ja sanoi soittavansa poliisit.  



Kuulin vaimeasti poliisien kysyvän, onko asunnossa muita. Tuli pitkä hiljaisuus ja sitten naispoliisi avasi matkalaukun ja kysyi olenko kunnossa. Sokea mies tuli halaamaan minua ja sanoi "Siiri, ei oo enää mitään hätää.". Poliisit olivat huojentuneita, ettei minulle ollut tapahtunut mitään ja antoivat ohjeet kuinka toimia kriisiapua hakiessa. He kysyivät henkilötietoni ja minä valehtelin.   



Sitten he poistuivat. Lähtiessään he sanoivat, että minut kutsutaan myöhemmin kuulusteluihin. Olin monttu auki. Minusta oli tehty katoamisilmoitus ja minua oli kuuluteltu lehdissä. Poliisit olivat monesti olleet saamassa minut kiinni, mutta olin aina onnistunut pakenemaan heiltä. Ja sitten nämä neljä virkapukuista eivät tunnistaneet minua. Opin että karkureissuilla henkilöllisyydestä on salattava myös nimi - kiitos sokean miehen. Siitä lähtien  esiinnyin joka paikassa aina eri nimellä. Yhdeksi nimistä tuli tämä Siiri.  



Sokea mies antoi minulle pitkästä aikaa niin suurta turvaa, että en olisi enää halunnut lähteä sieltä. Minun oli kuitenkin pakko. Ei suinkaan poikaystäväni  takia vaan siksi, että hänen perheensä asunnossa oli kaikki tavarani. Toivoin, että en enää kohtaisi poikaystävääni, mutta turhaan. 



Hakiessani tavaroitani en tiennyt miten kertoisin poikaystävälleni, että en enää edes kuse niin sairasta ihmistä kohti. Aloitin hienovaraisesti. Silitin hänen puukotusarpiaan ja kysyin miksi hän teki sen ja sain vastaukseksi: "Sun silmät on vain mun.” 



Jumalauta! Silloin sisäinen soturini heräsi jälleen henkiin ja kuolin samalla kaikille säännöille koskien varovaisuutta ja toisen ihmisen kunnioitusta. Minua ei nimittäin omista kukaan! Ei ainakaan sellainen poika joka puukottaa viatonta ja puolustuskyvytöntä.   

 

Ilmoitin hänelle yhteisen tarinamme päättyneen. Olin soittamassa kyytiä, mutta  hän otti puhelimeni ja paiskasi sen lattiaan murhanhimoinen katse kasvoillaan. Olen saanut geeneissä silmien värin lisäksi pelisilmää ja tajusin, että nyt on väärä aika alkaa vaatia korvausta rikotusta puhelimesta. Oli juostava aika helvetin äkkiä karkuun.

 

Poikaystäväni lähti perääni ja sai tarrattua hupparistani kiinni. Hän kaatoi minut maahan ja tunki päätäni lumihankeen. Harrastin lapsena kalpamiekkailua ja jo pikku-zorrona olin oppinut miten poikia pistetään miekalla alasuojan välistä nivusiin. Ottelut päättyivät silloin minun voittooni vaikka olisin ollut tappiolla, sillä vastustaja lähti saamaan ensiapua. Osasin tehdä saman tempun myös korkokengilläni.  



Poika jäi nivusiaan pidellen maahan makaamaan ja huusi perääni. Minä vain juoksin! Vilkaisin taakseni ja sieluuni sattui. Päässäni soi eräs laulu. Ilman sitä olisin varmaan palannut huolehtimaan pojastani.   

 

"Sillä yksi oli liehuva liekinvarsi
ja toinen oli kuivaa puuta.
Mutta minä olin tulehen tuijottaja,
jolle tuli niin tukalasti kuuma.”  

 

Palasin lastenkotiin ja jouduin eristykseen sekä erityistarkkailuun. Se tuntui silti hyvältä ja turvalliselta, mutta vain hetken. Muutaman viikon lepäsin ja prosessoin kaikkea tapahtunutta. Sitten aloin suunnitella seuraavaa hatkareissua.  

 

Tajusin, että en minä poikia rakasta - rakastan vapautta ja sen vapauden saan silmilläni.   

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Olet upea tarinankertoja. Oletko kirjoittanut enemmänkin tällaisia. Musakin sopii tähän.

Käyttäjän kevadkrista kuva
Krista Kevad

Kiitos!

Olen vasta pienin askelin ruvennut raottamaan tätä erikoista nuoruutta mieleeni uudelleen. Sanotaanko niin, että tällaisia kirjoituksia on tulossa kovaa vauhtia vielä lisää.

Käyttäjän LeoMirala kuva
Leo Mirala

Irja on oikeassa, olet harvinaisen hyvä kirjoittaja. Minusta on hienoa että tarina etenee selkeästi, ei yhtään turhaa sanaa, kuten sarjakuvissa.

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski

En oikein koskaan muista tämän laulun oikeaa nimeä vaan sen yhtä lausetta Freedom's just another word for nothing left to lose.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset